Matka jatkuu

Huh nyt on 4 viikkoa takana. Samaan aikaan aivan käsittämättömän onnellinen, mutta myös surullinen, että Moshissa arki on tullut nyt päätökseen. Tällä hetkellä kirjoittelen Sansibarilta, joka on Tansanian rannikolla sijaitseva wikipedian mukaan vajaa 2 miljoonan ihmisen asuttama saari. Tultiin vielä harjoittelun jälkeen lomailemaan muutamaksi viikoksi, joten ainakaan toistaiseksi ei tarvitse vielä palata lumiseen suomeen.

Mennyt harkkaviikko meni hyvin, palattiin takaisin lastenosastolla, joten työtehtävät pysyivät pitkälti samoina. Uutena työtehtävnä, jotta aiemmin (täällä) ei ole tullut tehtyä oli haavanhoidot, joita pääsin suorittamaan. Täytyy myöntää, että tuntui kohtalaisen pahalta hoitaa pahoja palovammoja, kun aseptiikka ei todellakaan ollut hyvää eikä haavat selkeästi ole hoidosta huolimatta parantuneet. Haavoja muun muassa hinkutettiin kaupasta ostetulla saippuapalalla, ja ne suojattiin teipin ja harson kera. Pieni lapsi huusi kivusta hoidon ajan, sillä lapselle ei ollut muuta tarjottavaa kuin parasetamolia.

Viimeiset päivät menivät myös haikeissa tunnelmissa, sillä tuntui ikävältä hyvästellä sairaalan lääkärit sekä hoitajat. Toisaalta tuntui lohduttavalta, että reissua oli silti vielä pari viikkoa edessä, ja aina on mahdollisuus palata.

Viimeinen päivä Moshissa kului itseasiassa Suomen itsenäisyyspäivää juhlien. Koska kimppakämpässämme on yhteensä 4 suomalaista, oli itsestään selvää että iltaan kuului paraatin sekä linnanjuhlien katselu. Itselle itsenäisyyspäivä on muutenkin tärkeä ja koskettava päivä, mutta tänä vuonna se tuntui olevan niitä entistä enemmän. Kun viimeiset viikot ovat kuluneet työskennellessä tälläisissä olosuhteissa, tunsin valtavasti enemmän kiitollisuutta siitä, että olen saanut kasvaa ja opiskella Suomessa sekä että olen saanut mahdollisuuden tulla tänne.

Tänne tulemisen mahdollisuudesta puheenollen. On vaikea sanoin selittää tätä fiilistä, joka näin neljän viikon jälkeen on. Kuvailisin sitä kuitenkin kiitollisuudeksi, haikeudeksi ja ennenkaikkea etuoikeudeksi. Kaikki mitä täällä on nähnyt ja päässyt kokemaan, on jättänyt minuun pysyvän jäljen, ja tulen toivottavasti näitä muistoja, oppeja sekä kiitollisuutta kantamaan koko loppuelämän. On vaikea myös selittää sitä etuoikeuden tunnetta, minkä olen saanut kokea. En koe olevani etuoikeutettu ainoastaan, koska olen päässyt monen haaveilemalle safarille afrikkaan, vaan ylipäätään siitä, missä olen saanut kasvaa, millaista terveydenhuoltoa olen saanut tarvittaessa sekä siitä, että olen lapsena saanut ehjää vaatetta päälleni.

Myös ammatillisesta näkökulmasta harjoittelu opetti enemmän kuin osasin kuvitella. Vaikka kliinisiä taitoja sairaala ei minulle opettanutkaan, en olisi voinut uskoa, miten paljon tieto taitoa itseltä lopulta löytyi. Etenkin kun monen potilaan kohdalla alkoi pohtia sitä, millaista hoitoa Suomessa voisin heille tarjota sillä välineitä, lääkkeitä sekä henkilökuntaa olisi käytettävissä. Kokonaisuudessaan en voisi olla kiitollisempi tästä tilaisuudesta, ja tästä kokemuksesta!

Kirjoitan vielä lisää fiiliksiä parin viikon päästä kotiin päästyäni. Kiitos moshi❤️